Persoonallisuushäiriötä sairastava kärsii

Teksti: Kirsi Rekola
Kuva: E.H.
Julkaistu: 29. toukokuuta 2006

Julkisuus suosii sellaisten luonnehäiriöiden esittelyä, jotka ovat ulkoisesti raflaavia ja kietovat draamaan mukaan myös ympäristön. Kyseessä voi olla esimerkiksi narsistinen, paranoidinen tai epäsosiaalinen häiriö, usein myös tunne-elämän epävakaus. Viime mainittu on kaikista persoonallisuushäiriöistä yleisin, mutta usein myös päällekkäinen niiden kanssa.

Sensaationhakuinen tiedottaminen jättää pimentoon olennaisia asioita. Ensinnäkin persoonallisuushäiriö aiheuttaa sairaalle itselleen usein äärimmäistä kärsimystä. Itsetuhoisuus on esimerkiksi narsistisilla, epäsosiaalisilla ja epävakailla henkilöillä hyvin yleistä.

Toiseksi monet vaikea-asteiset ja tuskalliset persoonallisuushäiriöt, kuten estynyt, vaativa tai riippuvainen häiriö, eivät välttämättä näy ollenkaan ulospäin. Ne eivät myöskään aiheuta kärsimystä sairaan läheisille – paitsi huolena ja hätänä. Niitä potevia ihmisiä voidaan jopa ihannoida heidän ahkeruutensa, tunnollisuutensa, pyyteettömyytensä ja hienotunteisuutensa takia.

Siihen, että nimenomaan narsismi kuohuttaa nykyään niin paljon, on omat hyvät syynsä. Narsismia käsitellään usein avoimen uskonnollisessa tai moralistisessa viitekehyksessä, mikä ei liene sattuma. Aiheesta suomeksi julkaistussa kirjallisuudessa näin tekevät esimerkiksi Raimo Mäkelä ja Robert D. Hare.

Molemmat sortuvat samastamaan luonnehäiriön ja narsismin ikään kuin muita persoonallisuushäiriöitä ei olisi olemassa. Kirjat ovat herättäneet hämmennystä ja ärtymystä sellaisissa ihmisissä, joilla on diagnosoitu persoonallisuushäiriö, joillakin myös narsistinen häiriö, mutta jotka eivät suinkaan ole vailla omaatuntoa tai kykyä syyllisyyden, häpeän ja empatian tunteisiin.

Narsismi ei ole psykopatiaa

Vielä kohtalokkaampaa on, että sekä Mäkelä että Hare sekoittavat narsistisen persoonallisuushäiriön psykopatiaan.

Robert Hare on merkittävä psykopatian tutkija. On paljolti hänen ansiotaan, että psykopatian tuntomerkit ja ominaispiirteet ovat nykyään huomattavasti selkeämmät kuin on laita muiden persoonallisuushäiriöiden monenkirjavassa joukossa.

Psykopatia on nähty sekä epäsosiaalisen että narsistisen persoonallisuushäiriön äärimuotona. Se ei ole kummankaan synonyymi.

Paksunahkaisen narsistin tapa manipuloida toisia ihmisiä ja käyttää hyväkseen heidän heikkouksiaan muistuttaa psykopaatin käyttäytymistä. Narsisti ei kuitenkaan ole tunnekylmä eikä hän ei ole vailla omaatuntoa, kuten psykopaatti. Narsistilla on tarve puolustella tekojaan moraalisesti, psykopaatilla ei.

Narsisti pystyy kokemaan ihmissuhteissaan vastavuoroisuutta, vaikka nuo suhteet ovatkin usein epävakaita. Psykopaatti ei siihen kykene, muun muassa empatian täydellisen puuttumisen takia. Nurkkaan ahdistettu narsisti reagoi depressiolla ja usein myös itsetuhoisuudella, mutta psykopaatti muuttuu vainoharhaiseksi.

Psykopatia eroaa muista persoonallisuushäiriöistä siinä, että se alkaa ilmeisesti jo lapsuudessa. Yleensä persoonallisuushäiriöstä on mielekästä puhua vasta persoonallisuuden jo muotouduttua, siis aikaisintaan nuoruusiässä.

Kasvuympäristöllä on suuri merkitys persoonallisuushäiriöiden kehittymisessä, vaikka myös lapsen synnynnäiset ominaisuudet vaikuttavat paljon. Psykopatiaan kuuluva tunnekylmyys sen sijaan näyttää olevan vahvasti perinnöllistä. Alle kouluikäisen lapsen tyyni sadismi esimerkiksi eläimiä kohtaan on aina hälytysmerkki.

Psykiatri Jari Sinkkosen mukaan psykopaatti ei ehkä pikkulapsenakaan ole koskaan ollut kiintynyt kehenkään eikä kokenut olevansa kenestäkään riippuvainen. Sama ei päde mihinkään muuhun persoonallisuushäiriöön. Itse asiassa persoonallisuushäiriöissä näyttää aina olevan jossain mielessä kyse kiintymyssuhteen häiriöistä.