Narsismin ja luonnehäiriöiden demonisointi on vaarallista

Teksti: Kirsi Rekola
Kuva: E.H.
Julkaistu: 29. toukokuuta 2006

Suomessa ilmestyneistä narsismiaiheisista kirjoista amerikkalaisen Sandy Hotchkissin Miksi aina sinä? on selväpäisyydessään ja maltillisuudessaan omaa luokkaansa. Hotchkiss käsittää narsismin ilmiöksi, jota on olemassa eri asteista ja eri tyyppistä.

Hotchkiss ei väsy korostamaan, että ihmisen on hyvä tuntea itsensä ja tarkastella omia narsistisia heikkouksiaan. Oman rajallisuutensa näkemistä ei pidä pelätä, sillä samalla löytyvät myös omat vahvuudet ja keinot selviytyä narsistien virittämistä ansoista.

Vaikka narsistisesti häiriintynyt henkilö ei yleensä tunnusta tarvitsevansa apua, joskus hän kuitenkin saattaa ilmaantua ammattiauttajan vastaanotolle.

Paksunahkainen narsisti voi hakeutua tai ajautua hoitoon jouduttuaan elämässään umpikujaan. Puoliso voi esimerkiksi uhata avioerolla, työyhteisö on pakottanut narsistin seinää vasten tai päihteiden käyttö on riistäytynyt käsistä. Yleensä narsisti hakee hoidosta keinoja palauttaa tilanne hallintaansa.

Narsistista häiriötään hän ei halua käsitellä, koska ongelmat ovat hänen mielestään toisaalla, muissa ihmisissä. Jos varsinaiseen asiaan hoidossa joskus päästäänkin, edessä on parhaimmillaankin kivikkoinen tie.

Ohutnahkainen narsisti saattaa lähteä hoitoon, kun ei enää keksi mitään muuta tapaa yrittää lievittää pahaa oloaan. Hänkään ei kuitenkaan mielellään puhuisi omista tunteistaan, vaan esimerkiksi puolisonsa tai työtoverinsa ongelmista.

Jos ammattilaisen tulkinta hänen tilanteestaan poikkeaa hänen omastaan, ohutnahkainen narsisti kokee sen usein suureksi loukkaukseksi. Kaikenlainen hoidollisen tarkkailun kohteena oleminen voi tuntua hänestä uhkaavalta, ja siksi hoito on kuin jatkuvaa veitsenterällä tasapainoilua.

Ne pahat siellä jossain…

Narsismin ja muiden luonnehäiriöiden demonisointi on yleistä – ja vaarallista. Huomio siirtyy yksittäisten ihmisten pahuuteen. Emme tunnista emmekä tunnusta omaa osuuttamme siihen, miksi he saavat niin paljon valtaa yhteiskunnassamme.

Myös narsistien uhrien hätähuuto, että heidän kokemuksiaan ei uskota, sietää ottaa vakavasti. Miksi niitä ei uskota?

Kun lumoudumme jonkun ihmisen persoonasta, suunnitelmista ja ajatuksista vain huomataksemme jonkin ajan kuluttua tulleemme perusteellisesti huijatuiksi, tunnemme itsemme äärettömän hölmöiksi. Psykiatri Jari Sinkkonen kertoo omasta kokemuksestaan, miten alkoi voida suorastaan fyysisesti pahoin, aivan kuin hänen sisäänsä olisi ujuttautunut loisia.

Sinkkonen pääsi lopulta säikähdyksellä. Millaisia mahtavat olla niiden kokemukset, joita alun suurten toiveiden jälkeen hyväksikäytetään vuodesta toiseen ja jotka yrityksistään huolimatta eivät pääse tuosta ”pahasta taiasta” irti? Monet alkavat epäillä omaa todellisuudentajuaan, varsinkin kun ympäristö näyttää olevan hyväksikäyttäjän luonteesta aivan eri mieltä kuin he itse.

Emme halua nähdä, että lähipiirimme jotkut  tavallisen tai jopa viehättävän tuntuiset henkilöt voisivat olla sadistisia, tuhoavia tai sairaalloisen vallanhaluisia ihmisiä. Emme halua tuntea itseämme hölmöiksi, joita voi pettää noin vain.

Meillä on suuri taipumus nähdä tällaiset ihmiset harvinaisina poikkeusilmiöinä, jotka aina elävät tai ovat eläneet paikallisesti ja ajallisesti jossain meistä kaukana.

Kuitenkin he ovat aina jonkun lähipiirin ihmisiä.

Ihmisen tuhoavuuden kieltäminen on myös eräänlaista narsismia. Haluamme uskoa, että ihmiset ovat hyviä ja järkeviä tai eivät ainakaan kovin pahoja ja järjettömiä. Selvästikään tämä ei aina pidä paikkaansa, mutta kiellämme asian ja suljemme siltä silmämme. Usein suutumme ihmiselle, joka muistuttaa meitä tästä asiasta.

Tuhoavuus on aina keskuudessamme. Muuten maailmassamme ei olisi näin paljon piittaamattomuutta, julmuutta ja kovuutta. Valitettavasti se ei ole yksin ”pahojen” ihmisten syy. Ilman meitä ”muita” heidän valtansa jäisi vähäiseksi.

Pahuuden ikonit ovat käyttökelpoisia

Viime vuosisadan hirmuhallitsijoista Hitler ja Stalin säilyvät varmasti kauan käyttökelpoisina pahuuden ikoneina myös arveluttavissa tarkoituksissa. Heidän tyyppisiään persoonallisuuksia elää kuitenkin myös nykyään, ja paljon enemmän kuin haluaisimme uskoa.

Useimmat heistä eivät ainakaan muodollisesti syyllisty edes rikoksiin, ja suurin osa pääsee terrorisoimaan vain lähipiiriään. Jotkut voivat saada paljon valtaa, mutta silloinkin heidän toimintansa vain harvoin näyttäytyy yleisessä tietoisuudessa häiriintyneisyytenä. Ehkä se johtuu juuri heidän asemastaan.

Kun parikymmentä vuotta sitten perehdyin opinnoissani Natsi-Saksan historiaan, mieleeni juolahti asia, joka ei sen koommin ole jättänyt minua rauhaan. Hitlerin ja muiden natsijohtajien teot olivat hirvittäviä, mutta enemmän minua alkoi kauhistuttaa se, mitä tapahtui ”tavallisten” kansalaisten mielissä.

Ilman heidän suostumustaan ja aktiivista myötävaikutustaan Hitler ei olisi koskaan päässyt valtaan. Valtaanpääsynsä jälkeenkin hän oli monta vuotta niin heikoilla, että vähänkään määrätietoisempi vastarinta olisi kaatanut hänet helposti.

Vastustus oli kuitenkin vähäistä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Merkittävin syy siihen oli, että häntä ei pidetty vaarallisena, vaikka hän ilmaisi pyrkimyksensä hyvin selvästi. Osa oli tarkkavaistoisempia, mutta heidän varoituksiaan ei haluttu kuunnella.

Moni on miettinyt kanssani samaa asiaa. Heissä on myös tutkijoita ja eri taiteenalojen edustajia. Esimerkiksi ruotsalainen suosikkidekkarini Henning Mankell käsittelee aihetta kirjassaan Tanssinopettajan paluu.

Haluamme, että meillä on ihmisiä, joita voimme ihailla ja pitää esikuvina, ihmisiä, jotka antavat meille toivoa. Liian usein saamme huomata, että meidät häikäisseellä ihmisellä onkin paitsi vakavia heikkouksia myös kammottavan vastenmielisiä ja vaarallisia piirteitä.

Voimme todeta, että kerrankos sitä lankeaa kritiikittömyyteen karismaattisen ihmisen edessä, ja usein toteammekin.

Mutta joskus emme jostain syystä pysty myöntämään erehdystämme. Sen sijaan alamme väittää, että erehtyneitä ovatkin muut, ne epäilijät, joista on mitä pikimmin päästävä eroon.