Yhteiskunnassa vaikuttaa myös narsismin vastavoimia

Teksti: Kirsi Rekola
Kuva: E.H.
Julkaistu: 29. toukokuuta 2006

Elämmekö narsistisessa yhteiskunnassa? Ovatko narsistiset häiriöt lisääntymässä?

Vastaus lienee myönteinen. Minäkeskeisyys, yhä uusien elämysten ja nautintojen metsästys, ihmisten kohteleminen välineinä ja mielikuvien mahti yli todellisten tekojen sekä kovertavat sisimpäämme tyhjän tilan että kertovat tyhjyyden olemassaolosta.

Aineellinen yltäkylläisyys voi olla riistoa muillekin kuin niille, jotka ovat jääneet siitä osattomiksi.

Kun lapsi saa haluamansa heti, hän ei saa kokea odottamisen iloa. Odottaminen panee mielikuvituksen liikkeelle, jolloin haluttu asia muuttuu arvokkaammaksi. Lapsi jää usein paitsi myös sitä tyydytystä, jonka omakohtainen ponnistelu jonkin asian saavuttamiseksi tuottaa.

Rajojen asettaminen lapselle ei ole hauskaa ja vaatii viitseliäisyyttä. Jos aikuinen itse on tottunut saamaan kaiken vaivatta, hänelle voi olla ylivoimaista sietää lapsen kiukuttelua ja vaatimuksia.

Lapselle puolestaan on ylivoimaista joutua itse tekemään valintoja runsauden keskellä. Lapsi tarvitsee ennakoitavuutta ja rutiineja. Niihin taas voi omaehtoiseen elämään tottuneiden vanhempien olla vaikea sopeutua.

Yksi tapa ymmärtää nyky-yhteiskunnan työelämäkeskeisyyttä on se, että työssä pääsee helpommalla kuin kotona. Narsistisista taipumuksista ja menettelytavoista on työelämässä usein lyhyellä tähtäimellä etua. Sen sijaan lastenkasvatuksessa narsistisesti motivoidut keinot ajavat niin aikuisen kuin lapsen alta aikayksikön seinää vasten.

Vanhemmat ovat mieluummin töissä kuin viettävät tylsää ja tuottamatonta aikaa lastensa kanssa.

Töitä tehtiin toki entisaikaankin paljon ja ankarasti, usein jopa lapsia laiminlyöden. Se aiheutti lasten mielelle omanlaisiaan vakaviakin haavoja, jotka kuitenkin harvoin olivat luonteeltaan narsistisia.

Ei häikäilemätön oman edun tavoittelu, välinpitämättömyys, empatian puute ja ihmisten jättäminen oman onnensa sepiksi toki ole mikään uusi piirre kulttuurissa. Sitä on esiintynyt historiassa aina ja joinakin aikakausina enemmän kuin toisina. Aikaisemmin se on kuitenkin pakosta rajoittunut yhteiskunnan ylempiin ja varakkaampiin kerroksiin.

Köyhät ovat nykyään helposti vielä suojattomampia kulttuurin narsistisille piirteille kuin paremmin toimeentulevat. Esimerkiksi 1970-luvulla köyhyys ei ollut sellainen häpeä kuin nykyään. Köyhä saattoi tuolloin hyvin perustein toivoa itselleen parempaa tulevaisuutta. Siihen riitti normaali uutteruus, säästeliäisyys ja kulutustarpeiden siirtäminen kohtuullisen ajan päähän.

Nykyään tuollainen odotushorisontti on kadonnut. Miksi emme vaatisi kaikkea tässä ja nyt, kun parempaa ei kuitenkaan ole luvassa tulevaisuudessakaan?

Kaikki ärsyttävä ei ole narsismia

Narsismista tulee helposti lyömäase. Myös rakentava kritiikki ja keskustelu voidaan leimata pelkäksi narsismin ja kateuden ilmentymäksi. Kun toisten ihmisten käyttäytyminen suututtaa meitä, alamme usein sen kummemmitta perusteitta haukkua heitä narsisteiksi.

Sana narsismi on kokemassa samanlaisen inflaation kuin esimerkiksi masennus tai burnout. Kohta kaikki ärsyttävä on narsismia. Jokainen trendejä seuraava ihminen on myös läpäissyt oman pikku masennuksensa tai burnoutinsa. Kuitenkin kyseessä ovat vakavat ja tuskalliset tilat, joiden oikeassa diagnosoinnissa ja hoidossa tarvitaan ammattilaisia.

Tärkeätä ei ole penkoa esiin narsismia ja narsisteja jokaisen kiven ja kannon alta ja antaa leimakirveen heilua. Tärkeätä on ymmärtää omaa itseämme ja sitä, millaisia seurauksia suhtautumisellamme ja toiminnallamme voi olla.

Kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme vaikuttaa myös vahva narsismin vastainen virta. Se korostaa välittämistä, huolenpitoa, ihmisen näkemistä aina arvokkaana sekä omien ja toisten rajojen ja rajallisuuden kunnioittamista.

Se on saman kulttuurin tuote kuin narsismikin. Ehkä yhteiskuntamme on siis muutakin kuin narsistinen.